”Lopullinen” totuus passiivista

Jo muinaiset foinikialaiset...



Vertailin aiemmin suomen ja esperanton verbejä, missä yhtey­dessä mainitsin pariin kertaan, että suomen ja esperanton passiivit eroavat toisistaan. Tämä on ensimmäinen osa kolmi­­­osaisesta artikkelista, jossa käsittelen passiiviksi eri kielissä ymmärrettäviä ilmaisuja, ja miten passiivi ilmaistaa esperantossa.

Huomaa! Passiivi pitää tämän artikkelin yhteydessä ymmärtää varsin laveasti. Lisäksi esittämäni on oma käsitykseni asiasta eikä välttämättä vastaa vallitsevaa yleistä kieli­­­­tieteellistä näkemystä.


Jo muinaiset foinikialaiset…

Jos en nyt kuitenkaan aloittaisi muinaisista foinikia­­laisista, mutta kumminkin siitä likeltä eli muinaisista rooma­laisista ja heidän kielestään latinasta. Latinahan on kieli, jossa verbit taipuvat aika­­­muodon ja persoonan mukaan kuten suomessakin (ei, en osaa latinaa, joten kaivoin esimerkit ihan googlaamalla).

(ego) amō : (minä) rakastan
(tū) amās : (sinä) rakastat

(ego) amā́bam : (minä) rakastin
(tū) amā́bās : (sinä) rakastit

jne.

Latinan sanan passivum tarkoitti alun­perin latinan erityistä verbi­­muotoa, joka kohdistaa verbin kuvaaman toiminnan vastaavan aktiivi­­lauseen subjektiin

(ego) amor : minua rakastetaan
(tū) amā́ris : sinua rakastetaan

(ego) amā́bar : minua rakastettiin
(tū) amābā́ris : sinua rakastettiin

jne.

Kukin verbi­muoto siis sisältää sekä toiminnan kohteen että itse toiminnan.

Rooman laajassa valta­­­kunnassa kaikki vain eivät puhuneet latinaa äidin­­­kielenään. Harjoitettiin työperäistä maahan­­­muuttoa suosivaa politiikkaa [lue: valloitettiin alueita, joiden kansat orjuutettiin] sekä myöhemmin koettiin kriisin mittoihin kasvaneita maahanmuutto­aaltoja [lue: kansain­­­vaellukset], jolloin erilaisia mamuja, alemaaneja, frankkeja ja mitä kaikkia niitä nyt olikaan, saapui valta­­­kuntaan. Tuloksena syntyi pidgin-kieli, vulgaari­­­latina, jossa sanasto oli pitkälti latinaa, mutta kieli­­oppi oli yksin­­­kertaistettua. Laajassa Rooman valta­­kunnassa syntyi tietysti useita pidgin-kieliä, joille kaikille on ominaista, että ne syntyvät sen hetkiseen tarpeeseen.

Kun nämä erilaiset pidgin-kielet periytyivät eli syntyi denaskaj parolantoj, kehittyi samalla joukko latinaan pohjautuvia kreoli­kieliä, jotka kyllä pohjautuivat latinaan, mutta niillä oli siitä selkeästi poikkeava sanasto ja varsinkin kieli­­­opppi. Näitä latinaan pohjautuvia eli romaanisia kreoli­­­kieliä ruvettiin kutsumaan espanjaksi, italiaksi, ranskaksi jne.

Länsi-Rooman pohjois­­­osissa ja pohjois­­­puolella asui toisia kansoja, germaaneja, jotka omaksuivat joitakin latinan piirteitä, mutta säilyttivät enemmän omien indo­­­eurooppalaisten kieliensä piirteitä. Näistä kielistä kehittyivät sittemmin mm. englanti, saksa ja skandi­­naaviset kielet (fääri, islanti, norja, ruotsi ja tanska).

Useimpiin romaanisiin ja germaanisiin kieliin syntyi latinan moni­­­mutkaisen passiivin tilalle kierto­­­ilmaisua käyttävä, yksin­­­kertaisempi liitto­­­muoto, jossa tapahtuman aikaa määrittävä apu­­­verbi liitetään varsinaiseen verbiin, joka on yleensä mennyttä aikaa osoittava verbi­­muoto, menneen ajan parti­siippi (vrt. suomen TU-parti­siippi).

Talo maalataan.
La casa esta pintada.
La maison est peinte.
The house is/gets painted.
Das Haus wird bemahlt.

Koska apu­­­verbinä käytetään useimmiten olla-verbiä, passiivin voi käsittää siten, että se kuvaa pääverbin vaikutuksen kohteen tilaa toiminnan jälkeen: Mikä on talon tila maalaamisen jälkeen? Se on maalattu. Kieli­­­tieteessä vaikutuksen kohteena olevasta sanasta tai ilmaisusta käytettään nimitystä patientti. Koska germaani­sissa ja romaanisissa kielissä kyseessä on nimenomaan kuvaus, patienttia kutsutaan yleensä niissä kielissä passiivi­­­lauseen subjek­tiksi. Vrt. toimintaa korostavaa lausetta ”Minut nähdään” kuvaavaan lauseeseen ”Minä olen nähty”, joka kuvaa, että ”minä olen tullut nähdyksi”.

Koska näiden länsi­­­­eurooppalaisten indo­­­eurooppalaisten kielten passiivi on vaikutuksen kohteen kuvaus, passiivi voidaan muodostaa vain transi­­tiivisista verbeistä eli verbillä täytyy olla vastaavassa aktiivi­­­­lauseessa suora objekti (poikkeuksena englannin ns. prepositionaalinen passiivi). Suomessa tällaista rajoitusta ei ole, joten aivan hyvin voi sanoa, että ”tuntureilla vaelletaan” tai ”tauteihin kuollaan”. Näin ei voi ilmaista em. kielissä käyttäen liitto­­muotoista passiivia.

Kolmannen indo­­­­eurooppalaisten kielten ryhmän Euroopassa (lisäksi indo­­­­eurooppalaisia kieliä puhutaan Itä-Turkista Intiaan ulottuvalla kaistaleella; muissa maanosissa ne ovat uutta tuonti­tavaraa) muodostavat slaavi­­laiset kielet, jotka enimmäkseen jäivät Rooman valta­­­kunnan ja sitä kautta latinan vaikutus­­­­piirin ulko­­puolelle.

Ilmeisesti [lue: googlasin tätäkin] on niin, että ainakin venäjässä on ainakin joissakin aika­­muodoissa enemmän suomen kaltainen eli oma, ei liitto­­­muotoinen verbi, kun taas länti­semmissä slaavi­­laisissa kielissä näytetään nykyään suosivan apu­­­verbiä käyttävää liitto­­­muotoa. Joku slavisti täydentänee ja korjannee tarvittaessa.

Talo maalataan.
Дом покрашен. (venäjää)
Къщата е боядисана. (bulgariaa)
Кућа је осликана. (serbiaa)
Dom jest pomalowany. (puolaa)
Dům je vymalován. (tšekkiä)

Lisäksi on muistettava slaavi­laisten kielten käyttämä selkeä aspekti­­jako, ovatko verbit rajattuja vai rajaamattomia. Suomessahan tämän eron voi ilmaista käyttämällä kokonais- vast. osa­objektia, mutta ainakin venäjä käyttää eri verbi­­muotoja.

Картина была написана : Taulu maalattiin.
Картина писалась : Taulua maalattiin.


Artikkelin toisessa osassa tarkastelen eurooppalaisten indo­eurooppalaisten kielten passiiveja lisää.

This page as PDF
0
0