Esperanton historiaan tutustuessa ei voi välttyä kuulemasta muista apukielistä, erityisesti esperantidoista eli kielistä, jotka on luotu esperanton pohjalta. Näistä ensimmäinen ja merkittävin on ido, josta päätin kirjoittaa kaksiosaisen artikkelin. Tämä ensimmäinen kertaa lyhyesti idon syntytarinan, ja toinen esittelee itse kielen.
Idon synty
Teollinen vallankumous 1800-luvulla kutisti maailmaa, kun höyryjunien ja -laivojen avulla yhä usemmat ihmiset saattoivat matkustaa naapurikylää kauemmas. Tämä ”kaukomaille” eli usein naapurimaahan matkustaminen havahdutti ihmiset huomaamaan, että naapuriahan ei ymmärtänyt. Syntyi useita yrityksiä luoda apukieli, jonka oppimalla ihmiset eri maista ymmärtäisivät toisiaan.
Ensimmäinen vähänkään laajempaan käyttöön päätynyt apukieli oli volapük eli maailmanpuhe. Volapük oli apukieleksi turhan monimutkainen, ja erinäisten syiden takia liike hajosi varsin pian.
Volapükin lyhyeksi jääneen kukoistuskauden aikana Zamenhof julkaisi oman kielensä, lingvo internacian, jonka nimeksi myöhemmin vakiintui esperanto, toivoja, toivova (ihminen). Esperantonkin alkutaival oli vaivalloinen, mutta kieli jäi kuitenkin henkiin ja alkoi levitä hiljalleen.
Vaikka esperanto syrjäytti volapükin puhutuimpana apukielenä, se oli silti vain yksi ehdotus lukuisten joukossa kansainväliseksi apukieleksi. Vuoden 1901 alussa perustettiin valtuuskunta kansainvälisen apukielen hyväksymiseksi. Valtuuskunta valmisteli asiaa ja kuuden vuoden kuluttua valittiin kymmenestä jäsenestä koostunut komitea valitsemaan virallista apukieltä. Komiteassa istui seitsemän yliopistoprofessoria ja mm. esperanton kielikomitean puheenjohtaja. Nykyvinkkelistä katsoen valtuuskunta oli toivottoman yksipuolinen: kaikki olivat valkoihoisia miehiä indoeurooppalaisen kielialueen eurooppalaisesta haarasta.
Esperantistit olivat varmoja, että esperanto valitaan tuoksi viralliseksi kansainväliseksi apukieleksi. Komitea kuitenkin totesi, ettei yksikään ehdotetuista kielistä ollut sellaisenaan valmis. Esperanto toki oli ehdotuksista paras, mutta sekin vaatisi muutoksia. Muutoksien laatimista varten perustettiin Pysyvä komissio, jonka lähti työstämään uutta kieltä, joka sai nimeksi ido, (esperanton) jälkeläinen.
Tästä esperantistit repivät pelihousunsa! He olivat vakaasti sitä mieltä, että esperanton perusteet ovat koskemattomia: La Fundamento estas netuŝebla! Historian suurta ironiaa on, että itse Zamenhof osallistui idon kehittämiseen ja osa idoon päätyneistä piirteistä on hänen ehdotuksiaan.
Vaikka Zamenhofista annetaan nykyaikana kuva, että hän oli leppoisa mies, joka vain antoi alkusysäyksen, ja loppu oli esperantisteista itsestään kiinni, Zamenhof mitä ilmeisimmin ymmärsi ainakin yhden kohdan täysin väärin. Idon kehittäjät käyttivät esperantosta ilmaisua ”primitiivinen” tarkoittaen, että se oli alkuperäinen kieli, jota työstetään. Zamenhof lienee ymmärtänyt primitiivisen alkukantaiseksi, epäkypsäksi, minkä seurauksena hän jätti ido-projektin ovet paukkuen.