Tomaso

Juttu kuvineen on mennyt parillekymmenelle tiedotusvälineelle, joista ainakin raumalainen Länsi-Suomi on sen jo julkaissut.

Somekanavia, kuten naamakirjaa, Tuiteria ja Instagramia käyttäviä samideanoja yllytän jakamaan linkin omilla sivuillaan.

Amike    Tomas’

umul(in)o, flirttailu-naljailupuhuttelu, mm. Marjorie Boultonin novellissa 1960-luvulla.

Jos joku vain umas, tuntuma on lähinnä myönteinen, hyväntahtoinen, mutta voi käyttää moitteenakin: ili nur umas cxirkaux la tasko.

Tomas’

Fiinasta venkosta raapustin tällaista vankoilua Esperantolehdessä 1/2020, sivuaa aihetta.

Voittokulku? Fina venko?

Monet pitävät suunnitelmakieltä turhana ja tarpeettomana siksi, että ”globaali englanti” on jo kaikkien yhteinen. Puhutaan englannin voittokulusta, joka on saavuttanut ratkaisevan tavoitteensa viimeistään 1900- ja 2000-lukujen vaihteen molemmin puolin, että kielipoliittinen historia on ainakin siltä osin loppunut.

Osuva sana tässä onkin tuo voittokulku. Englannin kieli on kirjaimellisesti vallannut maita ja kansoja. Britti-imperialismi levitti valtaansa 1500-luvulta alkaen kilpaillen onnistuneesti muitten eurooppalaisten merivaltojen kanssa. Britannia valtasi siirtomaita kaikilla mantereilla, rakensi niihin oman hallintonsa, lähetti omat virkamiehensä ja sotilaansa luoden myös paikallisten koulutus- ja rekrytointijärjestelmän. Alkuperäisväestöille kävi useimmiten huonommin kuin meille; ei olla ruotsalaisia, venäläisiksikään ei ruveta, ollaan siis suomalaisia. On lukuisia kansoja, joitten omakielisen kulttuuri- ja yhtiskuntaelämän kehittäminen on vasta viime vuosikymmeninä päässyt samaan vaiheeseen kuin Suomen 1800-luvun mittaan. Niitä on varsinkin Amerikoissa ja Afrikassa. Australian, brittien Siperian, alkuperäisväestö tuhottiin fyysisestikin lähes kokonaan.

Ei englanti toki ole ainoa eurooppalainen kieli, joka on voittoisasti kulkenut maailmalle. ”Latinalainen Amerikka” latinalaistettiin Espanjan ja Portugalin siirtomaina – samoin kuin Rooma latinalaisti ne 1000 – 2000 vuotta aiemmin.

Suunnitelmakielet ovat vastaus luonnolliseen ajatukseen kielen yhteisyydestä. Toiselle kuuluva on vieras, useitten kielten omaksuminen on työlästä eikä onnistu kaikilta yhtä hyvin. Varsinkin 1800-luvulla suunnitelmakielet olivat muodissa; esperanto oli vain yksi hyvin monista ehdotuksista, kielisuunnitelmista joita laativat niin kielitieteen ammattilaiset kuin asianharrastajat. Useimpien, vaikka ei suinkaan kaikkien, ajatuksena oli, että suunnitelmakieli olisi jollakin lailla täydellinen tai ainakin niin ainutlaatuinen, että se saattaisi korvata ajan mittaan kansalliset kielet. Siis unelma yksikielisestä maailmasta, vähän samaan tapaan kuin imperiumeilla valtiaskielen valta-asemasta tai nationalisteilla puhtaasti yksikielisestä valtiosta.

Esperantisteillakin on ollut sensuuntaista ajattelua, jota on nimitetty sanoilla fina venko, yhteiskielisyyden lopullinen voitto. Mitä se merkitsisi, ei ole tietenkään selvää. Epämääräinen toive kaikkien tai useimpien kansainvälisten suhteiden toimimisesta esperantoksi tai kansallisten kielten taantuminen ja hiljalleen häviäminen – kaikkea tältä väliltä. Realismia lienee esperantoyhteisöjen pysyminen, laajeneminenkin kansainvälisen elämän puutarhana ja kirjastona, kun tehdas ja konttori käyttävät suhdanteiden mukaisia globaaleja ja alueellisia kansallisia apukieliä.

On mielenkiintoista huomata, että Suomessa voittokulkuaan käyvä englanti on kohdannut vastavaikutusta ja aina vain enemmän. Yliopistoissa noustaan vastustamaan englantilaistamista ja vaatimaan kielilain, yliopistolain ja perustuslain noudattamista. Palvelujen englanninkielistäminen on pääkaupunkiseudulla nostattanut vilkkaan somekeskustelun lisäksi boikottiliikettä esimerkiksi vain englanninkielistä palvelua tarjoavia ravintoloita vastaan. Mainonnan ja joukkotiedotuksen kielikikkailusta ärsyynnytään. Näitä eivät ole laskeneet liikkeelle vähälukuiset esperantistit, vaan kaikenlaiset kansalaiset kaikkialta.

Ei englantilaistaminen Suomen omia kieliä uhkaa, ei niitä tukahduta, niin kuin naapurissa Neuvostoliitossa venäjä ei peittänyt eikä tukahduttanut kansalliskieliä, vaikka linja siihen suuntaan lienee ollut tiedostetumpi ja johdonmukaisempi kuin nykyiset globaali-ilmiöt. Ennemminkin lienee ollut toisinpäin, vastavaikutus tulee aina.

Mikään voittokulku ei pääty mihinkään lopulliseen, hyvätkään asiat, esperanto siinä luvussa, eivät voi tavoitella ”finan venkon”. Niillä on paikkansa ihmiskunnan historiassa, jossa me olemme osasia ja jolla ei ole loppua.

Tuomo Grundström

Kyllä relatiivipronomini viittaa lähinnä edeltävään asiaan, sanaan tai koko lauseeseen.

Mi vidis la hundon de Eeva, kio gxojigis min. – Siis se, että tapasin tämän viehättävän parin.

Mi vidis la hundon de Eeva, kiu promenis kun gxi (li).

Hieraux mi vidis la hundon de Eeva, kiam ili promenis en la urbo.

Hyviä huomioita. Latinistille data on klara ŝafaĵo, siis selvää pässinlihaa, mutta harva esperantisti on latinisti tai muuten etymologiaentusiasti. On siis sovittava miten sanotaan, ja siihen dateno on sopivin ratkaisu.

Tuo donitaĵo on kyllä ihan johdonmukaisesti muodostettu sana. Se on tukevasti sanastossani, sillä ensimmäisiä e-kirjoja, jotka sattuivat käteeni, oli joskus kuusikymmenluvulla julkaistu Faktoj pri Germanujo, jonka yksi kappale oli otsikoitu Historiaj donitaĵoj. Sitten sattui käteen Polaj nordaj kaj okcidentaj teritorioj. Molemmat kylmän sodan ropakantaa, suopea sallimus osutti lukemaan ne yhtaikaa.

Tomas’