Eräässä keskusteluketjussa täällä ihmeteltiin, miksi esperantossa kamerao tarkoittaa kaikenlaisia kuvauslaitteita mutta ei valokuvauskameraa.
Kyseessä on laajempikin ongelma eli kysymys siitä, miten uusia sanoja esperantoon luodaan.
Melkein kielen alkuajoista alkaen on ollut kiistaa siitä, luodaanko uusia sanoja kielen omista lähtökohdista vai lainaamalla muista kielistä. Zamenhof valitsi tavan, jossa sanan muoto kertoo sen kieliopillisen kategorian (o-pääte substantiivin, a adjektiivin, e adverbin jne) ja päätettä vaihtamalla voidaan luoda uusi sana. Lisäksi sanoja (itse asiassa sanajuuria) voidaan yhdistellä ja siten muodostaa uusia sanoja. Yleisin etuliite on mal-, jonka voi liittää melkein mihin tahansa sanaan. Zamenhof loi kieleen välineet sanojen johtamiseksi, mutta monista ne tuntuivat liian radikaaleilta. Indoeurooppalaiset kielet eivät toimi näin, minkä vuoksi esperanto voi tuntua niiden puhujista liian keinotekoiselta. Maailmassa on kuitenkin lukuisia kieliryhmiä, jotka toimivat aivan samalla tavalla. Yhtenä esimerkkinä olkoon seemiläiset kielet, joista hepreaan Zamenhof oli tutustunut jo lapsena. Idea sanajuurista ja niiden yhdistelemisestä ei siis tullut tyhjästä.
Zamenhofin kehittämää tapaa kutsutaan toisinaan skemismoksi ja indoeurooppalaisten kielten tapaa naturalismoksi. Nämä termit ovat kuitenkin asenteellisia, sillä kumpikin tapa on luonnollinen, mutta eri kielet soveltavat niitä eri tavoin. Naturismon kannattajat lähtevät ajatuksesta, että vain heidän omien kieliensä sanamuodostus on luonnollinen, kun taas esperanton tapa muodostaa sanoja on heidän mielestään liian skemaattinen, siis kaavamainen.
Mielenkiintoinen ilmiö on La bona lingvo ‑koulukunta1. Kyseessä on pyrkimys hyödyntää kielen omia keinoja niin että esperanto pysyy riittävän helppona oppia ja käyttää. Tämän liikkeen perustajana voidaan pitää sveitsiläistä psykologia Claude Pironia. Hän on tuonut ajatuksensa esille kirjoissaan La bona lingvo ja Psikologiaj reagoj al Esperanto. Muita La bona lingvo ‑koulukunnan edustajia ovat mm. Anna Löwenstein kaj Renato Corsetti.
Pironin kirja La bona lingvo kannattaa ehdottomasti lukea, vaikka paikoin se on raskaslukuinen kuvatessaan enemmän Pironin henkilökohtaista kaunaa ranskaa ja ranskalaisia (myös ranskalaisia esperantisteja) kohtaan.
Piron oli koulutukseltaan psykologi, mutta hän työskenteli kielenkääntäjänä YK:ssa ja Maailman terveysjärjestössä (WHO). Työssään hän käytti englantia, kiinaa, espanjaa ja ranskaa. Lisäksi hän oli aktiivinen esperanton harrastaja. Hän liikkui työnsä vuoksi ja vapaa-aikanaan eri puolilla maailmaa ja tarkkaili, miten esperantoa oikeasti käytetään.
Yksi hänen väittämiään on, että hänen havainnoimansa kieli (Piron käyttää käsitettä la reala lingvo) poikkeaa aika paljon siitä, mitä sanakirjoista löytyy ja ennenkaikkea positiiviseen suuntaan. Se on luovempaa ja rikkaampaa, kielen omia ilmaisukeinoja hyödyntävää.
Hänen ideansa aivopuoliskoista ja niiden vaikutuksesta kieleen ovat uraauurtavia. Hänen kokemuksensa mukaan jotkut kielet perustuvat enemmän vasemman aivopuoliskon käyttöön, toiset oikean puoliskon käyttöön.
Vasen aivopuolisko vastaa pääasiassa kielellisistä toiminnoista, kuten puheen tuottamisesta ja ymmärtämisestä, lukemisesta ja kirjoittamisesta, sekä loogisesta päättelystä, numeroiden käsittelystä ja yksityiskohtien huomioimisesta. Vasenta aivopuoliskoa ylikorostavat kielet ovat analyyttisiä, pikkutarkkaa määrittelyä edellyttäviä. Kielen ajattelua hallitsee pelko, että muuten vastaanottaja ei ymmärrä puhujan tarkoitusta. Tällainen on esimerkiksi ranskan kieli.
Oikean aivopuoliskon tehtäviä ovat visuaalisten hahmojen, avaruudellisten suhteiden ja kuvioiden tunnistaminen, musiikin ja rytmin hahmottaminen, tunteiden ja ruumiinkielen tulkinta, sekä yleiskäsitys, luovuus ja mielikuvitus. Oikeaa aivopuoliskoa korostavat kielet puolestaan luottavat siihen, että vastaanottaja ymmärtää merkityksen sanayhteydestä. Tällainen on esimerkiksi englanti, jossa sama sana voi olla lauseyhteydestä riippuen substantiivi, transitiivinen verbi tai intransitiivinen verbi (esimerkiksi weigh paino, punnita ja painaa).
Pironin mukaan esperanto on puolivälissä, se käyttää tasapainoisesti molempia aivopuoliskoja. Esperanto luottaa ihmisen kykyyn ymmärtää merkitys sanayhteydestä, mutta koska se on tarkoitettu erilaisia kieliä puhuvien keskinäiseen viestintään, siinä on myös ymmärtämistä tukevia elementtejä. Tällaisia ovat mm. tarkat sanaluokat ja akkusatiivi sekä transitiivisten ja intransitiivisten verbien erottaminen.
Piron kritisoi voimakkaasti ranskalaisia, ranskalaista koulutusjärjestelmää ja ranskalaista ajattelutapaa, joka perustuu sääntöjen oppimiseen. Oikea on se muoto, jonka joku on päättänyt (tässä tapauksessa Ranskan akatemia), vaikka henkilön oma järki sanoisi, että asian voisi ilmaista paremmin toisella tavalla2 . Pironin kritiikki kohdistuu myös ranskalaisiin esperantisteihin, jotka hänen mielestään ovat pilanneet esperanton tuomalla siihen oman kielensä säännöt.
Piron kuvaa luonnollisiksi sanoja, joita lapset muodostavat ennen kuin heille opetetaan, että se on väärin. Suomalaiset eivät juurikaan tunnista tällaista ilmiötä, mutta se on yleinen kielissä, joissa on paljon poikkeuksia, jotka eivät perustu mihinkään logiikkaan vaan ainoastaan siihen, että joku ”kielipaavi” on joskus päättänyt niin. Jos ranskalainen lapsi kutsuu kameliksi eläintä, joka meillä tunnetaan yksikyttyräisenä kamelina, hänen kielenkäyttöään korjataan heti. Se ei ole kameli vaan dromedaari.
La bona lingvo on saanut puoleensa myös vastakritiikkiä. Monen suomalaisenkin tuntema Jorge Camacho on kirjoittanut artikkelin La mava lingvo3.
Kritiikit eivät aina kohtaa toisiaan. Camacho käsittelee erityisesti uudissanoja eli neologismeja ja puolustaa niiden käyttöä. Sen sijaan hän ei juurikaan puutu kysymykseen, joka minun mielestäni on oleellisempi. Se on sanojen merkitysala (signifoamplekso). On liian helppoa ehdottaa uutta sanaa miettimättä, mitä sillä oikeasti halutaan ilmaista.
Ainakin seuraavat asiat tulisi tehdä selväksi:
-mihin uutta sanaa tarvitaan? Onko tarkoitus korvata sana toisella vai onko sen merkitysala suppeampi vai laajempi? Todelliset synonyymit eli täysin samanmerkitykselliset sanat ovat ylellisyys kaikissa kielissä.
-Miten sama käsite ilmaistaan eri kielissä ja vastaavatko niiden merkitysalat toisiaan? Miten esperantoon ehdotettu sana suhtautuu muissa kielissä käytössä olevien vastaavien sanojen merkitysaloihin?
-minkä tyylinen se on? Onko se kirjakielinen, arkikielinen vai alatyylinen.
Piron on oikeasta lausuessaan, että Plena Ilustrita Vortaro on täynnä määrittelyjä, jotka heijastavat enemmän ranskalaista kuin kansainvälistä (esperanton hengen mukaista) ajattelutapaa. Ottaakseni vain yhden esimerkin kirjoitin keväällä orvokkeista. Ranskassa ei riitä, että orvokki on orvokki, vaan pitää käyttää eri sanaa siitä riippuen, missä asennossa kukan terälehdet ovat (violette ja pensée). PIV yrittää juurruttaa tätä samaa esperantoon, mutta se on onnistunut tässä ilmeisen kehnosti (paitsi ehkä jotkut ranskalaiset esperantistit noudattavat tätä sääntöä).
Suomen kieli (ja sen sukulaiskielet kuten viro) ovat paljon lähempänä esperanton sanamuodostusjärjestelmää kuin indoeurooppalaiset kielet. Siksi suomalaisten (ja virolaisten esperantistien, joita nykyään on tosi vähän) pitäisi osallistua enemmän esperanton sanaston kehittämiseen. On riski, että esperantosta tulee liian indoeurooppalaispainotteinen.
Minusta yksi hieno esimerkki on viron sana jätkusuutlik, joka tarkoittaa kestävää (esimerkiksi ilmaisussa kestävä kehitys). Se muodostuu kolmesta osasta: verbistä jätku/ma jatkua, kestää, verbistä suut/ma pystyä, kyetä ja adjektiivin päätteestä lik. Sanatarkka käännös olisi siis jatkumiskykyinen. Mielenkiintoiseksi asian tekee, että sama asia ilmaistaan esperantoksi sanalla daŭripova. Tosin PIV ei tunne tätä sanaa, mutta Tekstarosta löytyy satoja esimerkkejä sen käytöstä.
Minun mielestäni suurin ongelma eivät ole uudissanat (neologismoj) itsessään, vaan niiden holtittomastyi kehittyneet merkityskentät. Uudissanoja tarvitaan joka kielessä ihmisten ilmaisutarpeiden muuttuessa. Hyvä esimerkki tästä on sana kamerao.
Valokuvaus keksittiin 1800-luvulla ja kuvauslaitteelle piti keksiä nimi. Sittemmin keksittiin uusia laitteita, joilla saattoi tallentaa liikkuvaa kuvaa. Vähän myöhemmin alkoivat yleistyä erilaiset kuvaatallentavat valvontajärjestelmät. Keksittiin myös uusia kuvaamistapoja (esimerkiksi lämpökuvaus).
Oleellinen kysymys on, luodaanko esperantoon kuvaamista ja siinä käytettäviä laitteita tarkoittava yleiskäsite vai käsitelläänkö jokaista tekniikkaa erikseen. Luodaanko kuvauslaitteelle (aparato por registri bildojn) yksi yleinen sana vai jokaiselle tavalle oma sana. Mielestäni yleiskäsitteen pitäisi olla kamerao, josta voidaan johtaa eri tekniikat esim. televida kamerao, videokamerao, fotokamerao eli fotilo, termo- tai varmokamerao.
***
2) Tässä yhteydessä voisin esittää mielenkiintoisen yksityiskohdan. Ranskassa lukusanat 60-99 ilmaistaan 20-järjestelmässä. Niinpä esimerkiksi 70 on soixante-dix ”kuusikymmentä-kymmenen” ja 79 soixante-dix-neuf ”kuusikymmentä-yhdeksäntoista”. Kuitenkin Sveitsin ranskassa (Piron oli sveitsiläinen), samoin kuin Valloniassa (Belgia) käytetään muotoja septante ja septante-neuf. Ranskassa ei voi sanoa septante, koska ”se nyt vaan on väärin”.
3) La mava (mava=malbona) lingvo on Jorge Camachon kirjoitus, jossa hän kritisoi Pironin ajatuksia. Se löytyy osoitteesta https://jorgecice.blogspot.com/2001/01/la-mava-lingvo-neologismoj-kaj.html
4) Lämpökamera on ruotsiksi värmekamera, viroksi termokaamera. Sanat termo ja varmo kaipaisivat lisämäärittelyä, ovatko ne synonyymejä vai mikä ero niissä on?