Claude Pironin kirjasta La bona lingvo löytyy monia mielenkiintoisia ajatuksia. Yksi niistä on aivopuoliskojen vaikutus kieleen. Kyky tuottaa kieltä sijaitsee vasemmassa aivopuoliskossa, mutta myös oikeaa aivopuoliskoa tarvitaan. Pironin mukaan eri puoliskojen välillä on jännite. Vasen vaatii, että kaikki pitää määritellä tarkasti, oikea puoli puolestaan luottaa intuitioon, kykyyn ymmärtää merkitys kontekstin perusteella. Eri kielet käyttävät eri puoliskoja erinevässä määrin.
Tärkeä aivopuoliskojen käyttöön liittyvä ilmiö on myös muistin ja järjen (intuition) välinen suhde. Kieli, jossa on paljon sääntöjä ja poikkeuksia, edellyttää niiden muistamista, kun taas intuitioon luottava kieli pärjää vähemmällä. Muisti toimii parhaiten lapsilla, joten pienet lapset oppivat äidinkielensä säännöt helposti, mutta aikuisiässä vierasta kieltä oppivilla on usein vaikeuksia niiden oppimisessa ja muistamisessa. Pironin mukaan esperanton paras ominaisuus on juuri se, että suhteellisen pienestä perussanavarastosta voidaan muodostaa rajaton määrä uusia sanoja, johdoksia, jotka ovat ymmärrettävissä ilman erillistä opiskelua. Kieli ei siis rasita muistia ylenmäärin.
Käsitellessään esperanton sananmuodostusta Piron kritisoi käsitteitä skemismo ja naturalismo1). Hän toteaa, että ne ovat harhaanjohtavia, ikään kuin vain toinen tapa olisi luonnollinen ja toinen olisi keinotekoinen.
Esperantistien keskusteluja leimaa usein kielitieteellinen diletantismi, keskustellaan asioista enemmänkin tunteiden kuin tiedon perusteella, ilman syvällistä asiantuntemusta. Oman äidinkielen mukaista tapaa pidetään ainoana luonnollisena miettimättä, että muiden kielien puhujilla voi olla aivan erilainen käsitys.
Omana kokemuksenani voin kertoa, että kun aloin opetella viroa, monet sanat tuntuivat aluksi keinotekoisilta. Kun olin tottunut niihin, ne alkoivat tuntua yhtä luontevilta kuin suomenkieliset vastineensa. Uralilaisen kielen puhujina tiedämme, että suomi ja myös naapurikielemme viro2) muodostaa uusia sanoja hyvin samalla tavalla kuin skemismo esperantossa. Vielä enemmän ”skemistisiä” ovat seemiläiset kielet, joista laajimmin puhutut ovat arabia3), amhara ja heprea.
Epäonnistuneet termit skemismo ja naturalismo pitäisi hylätä ja keksiä paremmat niiden tilalle. Sellaiset voisivat olla vaikkapa derivismo (derivi: johtaa sana, derivaĵo johdos) ja pruntismo (prunti: lainata). Pironin kirjassa on ehdotukset elekstera skolo ja elinterna skolo.
Molempia keinoja voidaan käyttää, mutta niillä on erilainen vaikutus kielenoppijaan. Johdetut sanat ovat helposti ymmärrettäviä ja mieleenjääviä kuulijan äidinkielestä riippumatta. Lainatut sanat sen sijaan ovat helppoja vain niille, joiden omassa kielessä on sama sana. Muut sen sijaan joutuvat opiskelemaan ne erikseen.
Kaiken kaikkiaan esperantonkielisissä keskusteluissa usein korostuu viestijän (kirjoittajan, puhujan) oikeus käyttää haluamiaan ilmauksia. Sen rinnalle pitäisi vahvemmin tuoda myös vastaanottajan oikeus saada hyvää ja ymmärrettävää kieltä. Vaikka viestijä olisi kuinka kaunopuheinen tahansa, viestintä epäonnistuu, jos vastaanottaja ei ymmärrä, mitä viestijä haluaa sanoa.
***
1) Skemismolla tarkoitetaan uusien sanojen luomista kielen omista aineksista, siis sääntöjen mukaista sanojen johtamista. Naturalismo puolestaan tarkoittaa sanojen lainaamista muualta (yleensä indoeurooppalaisista kielistä) sellaisina kuin ne ovat toisessa kielessä. Naturalismo tuo kieleen poikkeuksia ja loukkaa siten perusperiaatetta, että esperantossa ei ole poikkeuksia. Jo käsite naturalismo on ongelmallinen, koska se sisältää esperantoon kuulumattoman adjektiivin päätteen ‑al. Siksi sitä ei voida purkaa osiin natur-al-ism-o, vaan sen osat ovat naturalism-o.
2) Esimerkkinä viron kielestä otan sanan arvuti, joka on suomeksi tietokone. Se on johdos sanasta arvutada (laskea). Samaa sukua on suomen käsite arvo. Sanan lopussa oleva ‑i vastaa suomen ‑in-päätettä, esim. laskea ‑> laskin. Suomen laskin, laskukone on viroksi arvutusmasin tai kalkulaator. Esperantoksi se on kalkulilo, naturalistisen sananmuodostuksen mukaan sen tulisi varmaan olla kalkulatoro, samoin kuin tietokoneen piti olla (monen mielestä) komputoro.
3) Otan vain yhden esimerkin arabiasta. Arabian sanakirjassa ei ole sanoja, vaan sanajuuria. Yleisin sanajuurimuoto on kolme konsonanttia, joista muodostetaan sanoja lisäämällä vokaaleja ja liitteitä. Esimerkiksi ktb viittaa kirjoittamiseen. Niinpä sellaiset sanat kuin kataba, jaktubu, kitaab, kutub, kitaabi, kuttaab, kutayyib, maktab, maktaba, kaatib, mukaatib jne ovat kaikki johdoksia samasta sanajuuresta. Merkitykset suomeksi kirjoitti, hän kirjoittaa, kirja, kirjat, kirjallinen, (alkeis)koulu, kirjanen, toimisto (kirjaamo), kirjasto, kirjuri, kirjeenvaihtaja.
Eräässä vanhassa arabian oppikirjassa sanajuurista kerrotaan tällainen esimerkki: englannissa sanat ’man’, ’ran’ ja ’fat’ ovat kaikki muodoltaan samanlaisia (konsonantti-lyhyt vokaali-konsonantti), mutta yksi on substantiivi, toinen verbi ja kolmas adjektiivi. Arabiassa tällainen on mahdotonta, koska merkitys ja muoto liittyvät toisiinsa.
Tuntuuko jotenkin tutulta? Mainitsen tämän sen vuoksi, että uskon Zamenhofin keksineen idean sanajuurista (radiko) arabian sukulaiskielestä hepreasta, johon hän varmasti tutustui jo lapsena.