On kiinnostavaa huomata, miten pienikin kohtaaminen ventovieraan kanssa voi toisinaan laajentaa näköaloja. Kohtasin menneen kevään aikana henkilön, lesken. Hän kertoi, että hänen edesmennyt puolisonsa oli esperantisti vuosikymmenten takaa. Tämä ihminen kuvaili menetettyä rakastaan mieleenpainuvin sanoin. Hän kertoi, miten hänen puolisonsa luonne heijasti vahvasti esperantistin aatteita; hänellä oli erittäin kaunis ja hyveellinen sielu, ‑täydellinen veljesrakkaudessaan ja hyvyydessään kaikkia ja kaikkea kohtaan. Nuo lesken sanat eivät olleet vain kaipauksen sanelemaa kultaa, vaan sen asian tunnustavat muutkin ihmiset jotka tuon esperantistin tunsivat. Tämän kohtaamisen myötä kiinnostuin pohtimaan, mitä onkaan tuo esperantistin aate, jota on edustanut hyvin ainutlaatuinen ja kaunis persoona.
Vaikka olen opiskellut jo tovin Esperanton kieltä, en ole oikeastaan juuri lainkaan perehtynyt Zamenhofin esittelemään aatteellisen puoleen. En väitä edelleenkään osaavani sitä mitenkään erinomaisesti määritellä, mutta luulen päässeeni lähelle Zamenhofin mielen maisemaa, joka puhuu mm. purkimyksestä ihmisten ja kansojen rauhanomaiseen yhteenkuuluvuuteen sekä veljeyden tunteeseen. Siitä saa käsityksen, että Esperanto on aatteena lempeää ja hyväksyvää, jotain sellaista joka vaalii ihmisen parempaa puolta. Ajattelen, että kielen lisäksi on aina hyvä tutkia myös kulttuuria, ja mikäli Homaranismoa haluaa kutsua Esperanton kulttuurin rungoksi, voisi sanoa että visio on kieltämättä ihanteellinen vastapaino sille todellisuudelle jossa me elämme. Ihminen ei, ikävä kyllä, läheskään aina valitse sitä tietä joka vie yhteisen pöydän ääreen, ja se on harmillista, sillä miten suurta potentiaalia meissä olisi jakamaan veljesrakkautta toisiamme kohtaan ja mitä hyvää ja suurta ihmiskunta voisikaan saavuttaa yhteisellä ja yhdistetyllä hyväntahdon mentaliteetilla joka koskettaisi koko maailmaa, jokaista yksilöä. Kuinka kiehtova ajatus olisikaan, että se kiitäisi ilmansuuntien selässä vahvana, sykkien elinvoimaansa, muistuttaen meitä olemassaolostaan kuin jylisevä ukkonen, niin että kukaan ei jäisi tietämättömäksi, eikä kenelläkään olisi epäilyksiä siitä rakastamisen kyvystä joka meihin on ohjelmoitu, mutta toisinaan myös kyvyttömyys meissä estää toteuttamasta sitä.
Kenties Zamenhof näki saman rakennevian ihmiskunnan keskuudessa; sen, miten kaukana olemme toisistamme, mutta miten lähellä voisimme olla. Esperantistit tekevät korjaavaa liikettä, mutta toki jokainen meistä on yksilö, eikä kaikkien tarvitse tuntea erityistä kutsumusta osallisuuteen ihmisten keskuudessa, mikäli se on oman luonnon vastaista. Mutta voiko silloin kutsua itseään esperantistiksi..?
Mikä siis on esperantisti? Onko kyseessä ehkä jonkinlainen ”vyökoe”, joka vain ajan- ja kieltaidon karttuessa on ansaittavissa? Riittääkö pelkkä kielen opiskelu ollakseen esperantisti? ‑Määritelmä on, että jokainen joka omaksuu Esperanton aatteita (ja toki myös harjoittaa Esperanton kielitaitoaan) on esperantisti. Kuten sanoin, kaikki eivät ole luonnostaan seurallisia, mutta eiköhän yleinen välittäminen ole riittävä ominaisuus esperantistille. Se, että on halua kunnioittaa ja antaa sen mitä voi, riittänee täyttämään esperantistin ominaisuuksia.
Feliĉan finon de somero al vi ĉiuj!
Amike ‑Marjut Tuominiemi-