Esipuhe

Turun Esperanto-yhdistyksen luku- ja opinto­piireissä tuli puheeksi verbit. Miksi esperantoksi käytetään usein vain yksin­kertaisia as/is/os/us-muotoja eikä esim. perfektin ja pluskvam­­perfektin kaltaisia liitto­­muotoja? Siis ri estis, ”hän oli”, eikä ri estis estinta, ”hän oli ollut”. Kun vielä opinto­piirissä opettaja pläjäytti eteemme tehtävän, jossa piti muodostaa mitä ihmeellisimpiä esperanton liitto­­muotoja, sormi meni minulta ja monelta muulta suuhun.

Kaivoin esille Esperantosta tekemäni mielle­kartan, sieltä verbit ja ryhdyin kertaamaan, kuinka asia oikein meneekään. Tästä alkaa artikkeli­­­sarjani, jonka syntyi tuon kertauksen tuloksena. Artikkeli­sarjan aloitan selvittämällä joitakin verbeihin liittyviä käsitteitä ja kertomalla suomen verbijärjestelmästä.

Suomen verbijärjestelmä

Eri kielten eri verbi­­muotoja voidaan kuvata neljän ominai­suuden kautta:

• pääluokka
• aika­muoto
• aspekti
• modus

Pääluokka

Pääluokalla tarkoitetaan, onko verbi aktiivissa vai passiivissa. Aktiivi suomessa edellyttää tekijän ilmaisemista (sinä luet) tai kyseessä on vailli­naisesti taipuva verbi, joka voi yksinäänkin muodostaa lauseen. Vaillinaisuus tarkoittaa, ettei verbistä ole olemassa kaikkia persoona­muotoja – suomen verbithän taipuvat persoonissa: minä olen, sinä olet jne. Vaillinaisesti taipuvat verbit kuvaavat lähes poikkeuksetta luonnon­ilmiöitä (sataa, tuulee, myrskyää…).

Passiivi korostaa tapahtumista, tekemistä. Passiivissa tekijäksi ole­tetaan jokin elävä olento, yleensä ihminen, vaikkei tätä mainita (ovi avataan : joku ihminen avaa oven). Passiivi­lauseissa ei siis ole subjektia mutta usein objekti (esim. edellä mainittu ovi).

Passiivia ei voi käyttää, jos tekijää ei mainita, mutta siksi oletetaan jokin ei-elollinen tekijä. Tällöin käytetään usein refleksiivistä verbiä (‑tua/‑tyä): ovi avautuu. Tästä seuraa, ettei refleksi­verbeistä voi muodostaa passiivi­muotoja.

Suomen passiivia voidaankin pitää neljäntenä persoonana ja vastaa joidenkin kielten ns. epämääräistä pronominia (indefiniitti­pronomini):

• Sanotaan, että…
• Man säger, att…
• Mann sagt, daß…
• On dit que…

Monien indo­eurooppalaisten kielten varsinainen passiivi eroaa suomen passiivista monin tavoin:

• Das Hause wurde von einem Makler verkauft.
• The house was sold by a broker.

Objekti onkin lauseen subjekti (das Haus, the house), passiivi on aina liitto­muoto (werden verkauft, be sold) ja tekijä ilmaistaa ns. agentti­rakenteella (von…, by…). Indo­eurooppalainen passiivi onkin enemmän objektin olotilan muutoksen kuvaus kuin itse tapahtuman korostus.

Aikamuoto

Aikamuoto eli tempus ilmaisee tapahtuma-aikaa suhteessa puhe­hetkeen (sinä luet: lukeminen tapahtuu samalla hetkellä kuin lause lausutaan) tai kerrottuun viite­­­hetkeen (sinä luit eilen­: lukeminen tapahtui lauseessa mainitulla hetkellä). Suomen kielessä katsotaan yleensä olevan neljä aika­muotoa:

• preesens: luen, luet,…; luetaan
• imperfekti: luin, luit,…; luettiin
• perfekti: olen lukenut, olet lukenut,…; on luettu
• pluskvamperfekti: olin lukenut, olit lukenut,…; oli luettu

Toisinaan aikamuodoiksi lasketaan ns. liitto­­preesens (olen lukeva) ja liitto­­imperfekti (olin lukeva), joiden ajatellaan olevan futuuri­­aikamuotoja ts. ilmaisevan tulevaa tapahtumaa. Nämä muodot ovat tosin nyky­­kielessä harvinaisia. Futuurina käytetään puhe­kielessä välillä ilmaisua: tulen lukemaan. Tämän muodon ongelma on, että tulla-verbi voidaan ymmärtää myös konkreettisesti, saapumiseksi: saavun lukemaan.

Preesens

Preesens ilmaisee, että jokin tapahtuu parhaillaan tai yleisesti (lapset kasvavat). Suomessa ja muissa kielissä, joissa ei ole varsinaista futuuria, preesenssiä käytetään myös tulevista tapahtumista puhuttaessa. Tällöin virkkeessä on usein viittaus tulevaan aikaan: luen huomenna.

Imperfekti

Aikamuodon nimi tulee latinan keskeneräisyyttä osoittavasta sanasta, joten romaanisissa kielissä (esperantoksi latinidaj lingvoj) aika­muodolla tarkoitetaan mennyttä, mutta jotenkin kesken jäänyttä toimintaa. Suomessa imperfektillä ei ole tuollaista keskeneräisyyteen viittaavaa merkitystä, joten oikeampi nimitys olisi preteriti, jota käytetään kielissä, joissa on vain yksi menneen ajan muoto (esim. esperanto).

Suomen imperfekti preteriti ilmaisee lähimenneisyydessä tapahtu­nutta toimintaa tai toimintaa, joka on jotenkin uusi asia. Matti juoksi maratonin tarkoittaa, että Matti juoksi sen hiljan, esim. viime viikolla, tai asia on muuten uusi, esim. joko puhuja tai kuulija saa tietää asiasta ensim­mäisen kerran.

Perfekti

Suomen perfekti on ns. liittomuoto, kuten esim. monissa indo­eurooppalaisissakin kielissä. Perfektin liitto­muoto koostuu olla-verbistä ja NUT-partisiipista (II partisiippi). Perfekti kuvaa mennyttä tapahtumaa, josta on jo aikaa, mutta joka jotenkin vielä vaikuttaa. Suomessa sillä toisinaan on myös vivahde, ettei asia välttä­mättä tule uutena kenellekään. Matti on juossut maratonin tarkoittaa, että juoksemisesta on jo aikaa.

Suomessa perfektiä käytetään usein preesenssin kanssa.

Tämän tien nimi on Hyttimestarintie, koska paikalla on ennen ollut lasi­tehdas.

Paikalla aiemmin sijannut lasi­tehdas on vaikuttanut siihen, että tien nimi nykyään on Hyttimestarintie. Germaanisissa kielissä (ĝermanaj lingvoj; esim. saksa, ruotsi ja englanti) tämä ”paritus” on ehdoton: preesens ja perfekti kuuluvat yhteen, samoin imperfekti ja pluskvam­perfekti. Tästä poikkeaminen on kielioppi­virhe.

Pluskvamperfekti

Pluskvamperfektiä käytetään ilmaisemaan tapahtumaa, joka päättyi ennen kuin jotain muuta tapahtui.

Tämän tien nimi oli Hyttimestarintie, koska paikalla oli ennen ollut lasi­tehdas.

Paikalla oli aiemmin sijannut lasi­tehdas, mikä oli vaikuttanut siihen, että tien nimi aiemmin, muttei enää, oli Hyttimestarintie.

Aspekti

Kieliopillinen aspekti kuvaa jotenkin ajan etenemistä. Sen tarkka merkitys riippuu kielestä. Englannissa aspekti kuvaa tapahtuman kestoa (You were running: Olit juoksemassa / You ran: Juoksit). Arabiassa aspektilla ilmaistaa, sisältääkö verbi liikettä. Kiinassa taas…

Aikamuodon ja aspektin raja on varsin häilyvä monissa indo­eurooppalaisissa kielissä. Usein aspekti esiintyy vain joidenkin aika­muotojen kanssa. Poikkeuksen muodostavat slaavilaiset kielet, joissa aika­muoto ja aspekti ovat selkeästi eri asioita siten, että monilla verbeillä on kaksi aspekti­muotoa: rajattu ja rajaamaton (minulla ei mitään käsitystä, mitä nämä tarkoittavat).

Suomessa aspektiksi lasketaan –ele– ‑pääte: luet vast. lueskelet. Pääte ilmaisee pitkäkestoista, kenties päämäärätöntä tekemistä. Lisäksi monilla verbeillä on keskenolemisen vivahde: Minä juoksen ympäri taloa: juokseminen on kesken.

Suomessa objektin sijalla on myös vahva aspektuaalinen merkitys. Akku­­satiivissa oleva kokonais­objekti (Luit kirjan) korostaa, että teke­minen saatiin päätökseen. Partitiivissa oleva osaobjekti (Luit kirjaa) ei kerro tapahtuman kestosta eikä lopputuloksesta (Saitko luettua kirjan loppuun?).

Modus

Modus ilmaisee tapaa, puhujan suhtautumista verbin kuvaamaan toimintaan. Tavallisimmat suomessa käytettävät tapaluokat ovat:

• indikatiivi eli tositapa: luen, luet…
• imperatiivi eli käskytapa: lue, lukekoon…
• konditionaali eli ehtotapa: lukisin, lukisit…
• potentiaali eli mahtotapa: lukenen, lukenet…

Näiden lisäksi suomessa on pari erittäin harvinaista modusta. Muissa kielissä on muitakin, joista esperanton yhteydessä täytyy tietää subjunktiivi, jota joissakin kielissä kutsutaan konjunktiiviksi(*) ja esperantossa volatiiviksi. Yleisesti ottaen subjunktiivi ilmaisee epävarmuutta tai toivetta, mutta sen tarkka merkitys ja käyttö ovat kielikohtaisia. Suomeksi subjunktiivi voidaan toisinaan ilmaista konditionaalin tai imperatiivin avulla tai sitten käytetään VA-partisiippiin (I partisiippi) pohjautuvaa lauseen­vastiketta: Sinä sanoit lukevasi kirjan = Sinä sanoit, että luet kirjan.