Ostin kirjamessuilta tiedetoimittaja Topias Haikalan kirjoittaman kirjan Kielet ennen meitä. Se kertoo eurooppalaisten kielten, erityisesti Itämeren alueella puhuttujien kielten historiasta viimeisten 10 000 vuoden ajalta. Minua kiinnosti, mikä on kielitieteilijöiden tämänhetkinen näkemys eri kielten syntyperästä ja historiasta. Eniten kiinnostaa tietysti meidän oma kieli, missä ja milloin se on syntynyt.
Kirja on mielenkiintoinen, mutta myös hämmentävää luettavaa. Niin vähän tiedetään vanhoista kielistä, niin suuri osa nykytiedostakin perustuu erilaisiin olettamuksiin. Kirjoittaja toteaa, että jo parikymmentä vuotta vanhat tutkimukset ovat auttamatta vanhentuneita. Tästä voisi ehkä vetää johtopäätöksen, että parinkymmenen vuoden päästä nykyiset näkemykset ovat samalla tavalla vanhentuneita.
Jotain kuitenkin tiedetään, tiedot lisääntyvät ja arvailut vähenevät kun aikajanalla siirrytään lähemmäksi meidän aikaamme. Kuitenkaan edelleenkään ei ole yksimielistä näkemystä edes siitä, miten ja milloin suomen kieli saapui Suomeen. Sen sijaan siitä ollaan samaa mieltä siitä, että se ei ole syntynyt Suomessa, vaan jossain Suomenlahden eteläpuolella. Esimerkiksi Janne Saarikiven mukaan kantasuomen ydinalue olisi ollut nykyisen Viron itäosissa ja Inkerinmaalla, ehkäpä Peipsijärven ympäristössä.
Joitain uralilaista kieltä puhuvia ihmisiä alkoi saapua Suomenlahden etelärannoille noin 1000-800 vuotta eaa. Kielitieteilijät eivät ole yksimielisiä tuosta kielestä, mutta yksi näkemys on kutsua sitä länsikantauraliksi. Se oli vielä huomattavan samankaltaista kuin 1000-1500 vuotta aikaisemmin syntynyt kantaurali, jota pidetään kaikkien uralilaisten (suomalais-ugrilaisten) kielten emokielenä.
Kieli alkoi muuttua, kun se joutui läheisiin tekemisiin muinaisen balttilaisen ja germaanisen kielen kanssa. Vaikutteita niistä on saatu niin paljon, että tutkijat olettavat, että ihmiset elivät balttien kanssa kaksikielisissä yhteisöissä. Toisinpäin vaikutusta ei ole tunnistettavissa eli nykyisissä balttilaisissa kielissä (latvia ja liettua) ei juurikaan ole suomensukuisia sanoja. Tutkijat selittävät tätä sillä, että jossain vaiheessa suomensukuisten kanssa eläneet baltit ja germaanit vaihtoivat kielensä. Tuloksena oli noin kaksi tuhatta vuotta sitten kieli, jota kielitieteilijät kutsuvat myöhäiskantasuomeksi. Se on kieli, josta kaikki itämerensuomalaiset kielet (kuten suomi, viro, karjala yms.) ovat kehittyneet. Yllättäen se on rakenteeltaan niin samankaltaista nykysuomen kanssa, että jos tapaisimme tuon ajan ihmisiä, ymmärtäisimme heidän puhettaan melko vaivatta.
Epäselvyyttä on siitä, milloin ja miten tuo kieli saapui Suomeen. Yleisin näkemys on, että Pohjois-Virosta siirtyi väkeä nykyisen Varsinais-Suomen alueelle ajanlaskumme alkuaikoina. Itäpuolella myöhäiskantasuomi levisi myös Suomenlahden itäperukoille ja Karjalankannakselle ja sieltä edelleen lännemmäksi. Yhtenäistä suomen kieltä ei ollut, vaan nyky-Suomen alueella puhuttiin saman kantakielen kahta eri haaraa, maallikkokielellä länsisuomea ja itäsuomea. Koulusta tiedämme, että Agricola otti aineksia molemmista luodessaan kielen, jolle hän käänsi Uuden Testamentin. Jos historia olisi mennyt toisin ja Itä-Suomi olisi jäänyt Venäjän vaikutusvallan alle, tänä päivänä olisi ehkä yhden suomen kielen sijaan kaksi erilaista kieltä.
Kirjasta löytyy monia muitakin mielenkiintoisia kertomuksia. Samanlainen muuntumisilmiö, joka tapahtui balttilaisten, germaanien ja suomensukuisten sulautuessa toisiinsa, on löydettävissä myös saamen kielistä.
Missä sitten olivat Euroopassa nykyään puhuttavien kielien alkukodit? Euroopassa ne eivät olleet, sillä suurin osa Eurooppaa oli aluksi jään alla. Kuten jo totesin, mitä kauemmaksi historiassa mennään, sitä vähemmän on tietoa ja enemmän olettamuksia. Monet tutkijat olettavat, että kantaurali syntyi noin 4000-5000 vuotta sitten Uralvuoriston itäpuolella metsävyöhykkeellä. Jossain sen eteläpuolella olevilla aroalueilla oli jo aikaisemmin, ehkä noin 6500 vuotta sitten, syntynyt kantaindoeurooppalainen kieli. Se levisi – erityisesti maatalouden kehittymisen myötä – Eurooppaan syrjäyttäen kaikki aikaisemmat kielet, lukuunottamatta baskia. Mutta kuten kieliryhmästä käytetty nimikin osoittaa, se levisi myös itäänpäin, Persiaan ja Intiaan asti. Tämän huomasivat saksalaiset kielitieteilijät 1800-luvulla tutkiessaan muinaista sanskritin kieltä.
Kielet ja niiden historia kiinnostavat varmasti myös esperanton harrastajia. Suosittelen lukemaan tämän kirjan. Vaikka varsinkin vanhempien aikojen osalta varman tiedon korvaavat oletukset, on mielenkiintoista lukea eri tutkijoiden näkemyksiä. Kirjoittaja Topias Haikala ei itse ole kielitieteilijä, vaan toimittaja. Kirja perustuu hänen ja tutkijoiden, erityisesti Riho Grünthalin, Sampsa Holopaisen, Jaakko Häkkisen, Santeri Junttilan, Luobbal Sámmol Sámmol Ánten ja Janne Saarikiven, välisiin keskusteluihin.
***