Eurooppalaisten aikoinaan omaksuessa arabeilta nykyisin käyttämämme ns. arabialaiset numerot1 näiden mukana tuli nolla, arabiaksi صفر (ṣifr), joka kirjaimellisesti tarkoittaa tyhjää2. Nolla osoittautui niin mullistavaksi keksinnöksi, että tuo arabian sana rupesi monissa latinalaisissa kielissä tarkoittamaan kaikkia arabialaisilla numeroilla kirjoitettuja numeroita3, esim. [fr] chiffre, [es] cifra. Niinpä Zamenhof otti esperantoon sanan cifero tarkoittamaan yksittäistä numeromerkkiä (0,…9).
Yksi varhaisimmista salakirjoituksen muodoista on kirjaimien korvaaminen numeroilla, joten tuosta arabian sanasta perua on myös salakirjoituksen nimitys [fr] chiffre, [en] cipher. Koska esperantistit vimmatusti kavahtavat homonyymejä eli sanoja, jotka lausutaan samoin, vaikka tarkoittavat eri asioita, tämä merkitys päätyi kolmannen virallisen lisäyksen myötä esperantoon muodossa ĉifro4.
Indoeurooppalaisessa kantakielessä esiintyi sana *deyǵ-, joka tarkoitti sormella osoittamista. Tämä päätyi latinaan, jossa sen johdannainen digitus tarkoittaa ”osoitinta”, sormea tai varvasta5. Tämä latinan sana päätyi sittemmin mm. englantiin, jossa sanan digit merkitykseksi tuli ”numeron osoitin” eli numeromerkki.
Saksalainen fyysikko ja kasvitieteilijä Leonhart Fuchs [de] julkaisi 1500-luvulla latinaksi teoksen, jota varten hän käänsi erään kukan nimen. Koska kukka on sormustimen, saksaksi Fingerhut, muotoinen, koko kukkasuku sai nimen sormustinkukat eli digitalis. Latinankieliset tieteelliset termit on kopioitu liki sellaisenaan esperantoon, joten esperanton sana digitalo tarkoittaa sormustinkukkaa.
Mitä sitten kaikkialle tunkeva digitaalinen on esperantoksi? Aloitanpa alusta. Kreikan sana ἀνάλογος, análogos, tarkoittaa suhteellista tai sopivan mittasuhteen mukaista. Sen muodostuu sanoista ana, ylös, läpi, ja logos, suhde, järki. Jo muinaisessa Kreikassa sanaa käytettiin kuvaamaan mittasuhteita, asioita, jotka ovat samankaltaisia. Tuon samankaltaisuuden, verrannollisuuden merkityksen takia sanaa analoginen, analoga, ryhdyttiin myöhemmin käyttämään mittalaitteista, joissa mitattavan asian ja sen esityksen välillä on verrannollisuus. Esimerkiksi mitä kauempana minuuttiviisari on numerosta 12, sitä kauempana kellonaika on tasatunnista tai mitä korkeampi lämpömittarin, termometro, nestepatsas on, sitä lämpimämpää on. Analogiset laitteet siis mittaavat tauotta ja esittävät muutokset välittömästi.
Analogisten laitteiden etuihin kuuluu niiden yksinkertaisuus (esim. tavallinen radiolähetin ja ‑vastaanotin ovat suhteellisen yksinkertaisia laitteita). Haittoihin kuuluvat signaalin heikkeminen ja vääristyminen mitä kauemmaksi signaali täytyy siirtää (radion kuuluvuus heikkenee ja ääni vääristyy, mitä kauempana kuuntelija on). Vääristymien korjaaminen on hankalaa, koska häiriön erottaminen varsinaisesta signaalista on vaikeaa.
Miten sitten digitaaliset laitteet toimivat? Niissä laite ottaa näytteen, specimeno, määritellyin väliajoin ja muuntaa tuon numeeriseen muotoon. Miten tämä muunnos tapahtuu, riippuu laitteesta. Esimerkiksi lämpömittareissa on lämpötila-anturi, temperatura sensilo, jonka kautta kulkevan sähkövirran vastus, rezistanco, muuttuu lämpötilan mukaan. Lämpömittarissa oleva mikropiiri, integr(it)a cirkvito (ico), muuntaa tämän muutoksen luvuarvoksi.
Koska digitaaliset laitteet ottavat vain näytteitä, ne hukkaavat dataa6, mikä ensikuulemalta kuulostaa huonolta, mutta näytteenottotaajuutta, frekvenco de specimenado, säätämällä tällä ei yleensä ole käytännön merkitystä7. Sen sijaan tällainen näytteiden ottamiseen perustuva mittaaminen ei ole yhtä herkkä häiriöille kuin analoginen mittaaminen, koska yksittäiset huomattavasti poikkeavat signaalit voidaan jättää huomioimatta. Digitaaliseen signaaliin on mahdollista liittää tarkistussumma, kontrolsumo, jolloin tiedonsiirrossa, transmeto/transigo de datumoj/datenoj, tapahtuvat häiriöt ovat ainakin osittain korjattavissa8.
Koska digitaalinen tiedonsiirto perustuu numeroihin, englanniksi ruvettiin puhumaan numeromerkkiä tarkoittavan sanan digit pohjalta, että jokin on digital. Suomen sana digitaalinen on tuon suora laina. Mutta miten ilmaista digitaalinen esperantoksi, kun kerran digitala viittaa sormustinkukkiin? Jotkut ovat yrittäneet vanhaa erotetaan hattukirjaimella ‑kikkaa ja keksineet sanan diĝita. Sana ei onneksi ole levinnyt käyttöön, koska se tarpeeton – ja PIV on merkinnyt sen vältettäväksi. Kun kerran digitaalinen tiedonsiirto perustuu numeroihin, siis numeromerkeillä, ciferoj, ilmaistavaan dataan, tuollaisen tiedonsiirron tai ‑käsittelyn keskeinen ominaisuus on numeromerkkisyys eli… cifereca!
- Ensimmäinen kosketus tuli maurien hallussa olevan Espanjan kautta 900-luvulla, mutta laajempi läpimurto tapahtui Leonardo Pisalaisen, paremmin tunnettu nimellä Fibonacci, kirjan Liber Abaci myötä 1200-luvulla. ↩︎
- Fibonacci käytti tuosta arabian sanasta latinankielisessä kirjassaan muotoja zephirum ja zephyrum. ↩︎
- Ks. artikkelini Nombro aŭ numero aŭ cifero? ↩︎
- Tällainen hattukirjaimilla erottaminen on hyvin yleistä esperantossa, esim. koncerto/konĉerto, ŝargi/ŝarĝi. ↩︎
- Vrt. esperanton fingro ja piedfingro. ↩︎
- Ks. artikkelini Dato kontraŭ dateno. ↩︎
- Esimerkiksi cd-levyt perustuvat näytteenottotaajuudelle 44 100 Hz eli 44 100 näytteeseen sekunnissa. Nämä näytteet on tallennettu levylle, josta ne luetaan ja toistetaan samalla nopeudella. Tuo näytteenottotaajuus riittää kattamaan kaikki ihmiskorvin kuultavissa olevat äänet. ↩︎
- Cd-levyssä oleva pieni naarmu ei juuri vaikuta ääneen. ↩︎